Tiedätkö, mistä tulee sanonta "Se on Eetvarttia"? Kirja selvittää mysteerin

Nadia Sandhu

ISOKYRÖ Liekö sattumaa vai jonkinlaista johdatusta, mutta Marja Paukkunen on aina luottanut siihen, että hänen kohdalleen osuvilla ihmisillä on jokin merkitys. Vaasalainen Paukkunen on asettunut kuuntelemaan ihmisten tarinoita, ja toisinaan ne ovat muuttaneet hänen elämäänsä paljonkin. Näin kävi esimerkiksi vuonna 2010, kun hän oli matkalla Vaasasta Seinäjoelle ja päätti mennä käymään matkan varrella Orisbergissa.

Paikka ei ollut entuudestaan hänelle tuttu, vaikka hän oli nuorena vieraillut usein Orismalassa ystävänsä luona ja käynyt myös tansseissa Ylistaron Alapäässä. Orisbergiin saavuttuaan hän kohtasi ensimmäisenä isokyröläisen kotiseututyön tarmonpesän Väinö Pollarin.

– Väinö paistoi siellä makkaraa ja kutsui mukaan talkoisiin. Menin mukaan, ja pian ilmeni, että Orisbergin toimintakeskuksessa on johtajan paikka haussa. Päätin sitten hakea sitä, ja aloitin siellä virallisesti palkattuna työntekijänä samana syksynä.

Hänen Orisbergissa työskentelynsä aikana Kyrönmaan opistossa alkoi opaskurssi, jolle myös Marja Paukkunen osallistui. Sen jälkeen hän on toiminut oppaana Isonkyrön lisäksi Vaasassa ja Mustasaaressa sekä luonto-ohjaajana.

– Tällä meidän alueellamme on niin paljon arvokkaita paikkoja, että harva sitä tulee edes ajatelleeksi. Orisbergin aluekin on saanut valtakunnallisesti merkittävän maisema-alueen statuksen. Kyrönjokivarsi ja eteläpohjalaiset viljelylakeudet ovat yksi 27 kansallismaisemasta, Paukkunen muistuttaa.

Orisbergin alue on Marja Paukkuselle monella tapaa erityinen. Hän onkin kirjoittanut Orisbergin historiasta ja erityisesti siihen liittyvistä ihmisten tarinoista ja muistoista. Muistojen Orisberg -sarjasta on nyt julkaistu kolmas osa, joka on Paukkusen mukaan viimeinen.

Kirjan nimi on Se on Eetvarttia. Tarinoita Orisbergistä – ja pala Vaasaa.

– Kirjassa on tarinoita ja muisteloita vuosikymmenten, voi sanoa vuosisadan varrelta. Osa muistelijoista on jo nukkunut pois, mutta tarina on tallella, Paukkunen sanoo.

Hän juhlisti kirjan julkaisemista lokakuun 7. päivänä keittelemällä nokipannukahvit Orisbergin kaffilan pihamaalla. Sieltä sai myös ostaa kirjan omakseen.

– Moni tulee hakemaan sen minulta, niin säästää postituskulut.

Kirjojen luovuttamisen lomassa Paukkunen kohtaa ihmisiä, kuten teki edellistäkin Muistojen Orisberg -kirjaa esitellessään. Kirjasta kiinnostuneilla on usein ollut lisää muistoja kerrottavanaan, ja noista kohtaamisista on päätynyt seuraavaan kirjaan.

– Tarinat ovat löytyneet sattumalta, joten kenenkään ei kannata loukkaantua, jos ei ole tullut mainituksi kirjassa. Se ei ole kannanotto.

Kirjailija toteaa, että Orisbergin historia on täynnä muistoja, ja tarinoista maailma koostuu. Kirjan myötä hänestä on tullut osa sekä muistojaan kertoneiden ihmisten tarinaa että Orisbergin tarinaa.

Erityisen työn Paukkunen on tehnyt Orisbergin hautausmaalla. Hän on luetteloinut sinne haudatut aakkosjärjestyksessä syntymä- ja kuolinvuosineen.

– Luettelo ei ole täydellinen, ja osa kivien ja ristien teksteistä oli epäselviä. Tämä oli itselleni tärkeä työ, jota jatkaisin vielä mielelläni.

Kirjasta on otettu 300 kappaleen painos, kuten edellisistäkin. Tässä kirjassa erityistä on sen julkaisuvuosi: tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Orisbergin ruukinpatruunan Edvard Björkenheimin syntymästä. Kesällä Orisbergin toimintakeskus vietti 50-vuotisjuhlaansa.

Pyöreät 350 vuotta on kulunut siitä, kun kartanoalueelle perustettiin rautaruukki. Ruukin ympärille kasvoi kokonainen yhteisö, ja kartanossa kasvaa nyt jo seitsemännen sukupolven Björkenheim.

Tarina siis jatkuu.

Kunnon kaffi teki Eetvarttia

Marja Paukkusen kirjan nimessä on tunnettu sanonta ”Se on Eetvarttia”.

Sanonta tosiaan on lähtöisin ruukinpatruuna Edvard Björkenheimin suusta, Paukkunen kertoo.

Kirjassa on siihen selitys, jonka Ruth Björkenheim kertoi Marja Paukkuselle:

”Juttu on kotoisin Seinäjoen asemalta, missä isoisäni Edvard Björkenheim usein vaihtoi Vaasan junasta Helsingin junaan matkoillaan kokouksiin pääkaupungissa.

Seinäjoen kahvilassa isoisälläni oli oma kahvikannu, jossa keitettiin sota-aikana oikeata kahvia eikä korviketta. Siitä syntyi nimitys ’Björkenheimin pannu’.

Harvathan siitä pannusta saivat kahvia, mutta ne jotka saivat, kehuivat sitä sanoen: Se oli Eetvarttia!”